Kaupanteon menestystarina Vanhassa Euroopassa – arvokkaita oppeja nykyajan talouselämään
Vanhan Euroopan talous pohjautui kahteen toiminnalliseen kulmakiveen: viljojen, vihannesten ja yrttien viljelyyn sekä kaupantekoon. Vanhan Euroopan asukkaat alkoivat rakentaa kauppaverkostoaan noin 6000 eaa. Kauppareittien laajuus ja pituus kasvoi vaikuttavaksi: Vanhan Euroopan ydinalue oli taloudellisesti yhteydessä Välimeren saarten kanssa. Kontakteja oli myös Etelä-Italiaan, Espanjaan, Ranskaan ja Etelä-Englantiin sekä Keski-Eurooppaan ja Baltian alueelle.
Kauppareitit kulkivat ennen kaikkea jokia pitkin, kuten Tonavaa ja sen sivujokia. Pisin reitti ulottui Egeanmeren rannikolta Länsi-Eurooppaan, ja sen pituus oli noin 3000 km. Tätä reittiä pitkin kuljetettiin spondylus-simpukoita. Simpukoita käytettiin kokonaisina koristeiden muodossa sekä jauheena keventämään ruukuntekoon tarkoitettua savea. Kuten aiemminkin todettu, Vanhan Euroopan kauppaverkosto oli kuin nykyajan Euroopan Unionin markkina-alueen prototyyppi.
Eurooppalaiset osasivat siis käydä menestyksekkäästi kauppaa monta tuhatta vuotta sitten. Miten oli mahdollista pitää yllä näin laajaa verkostoa niin pitkään, aina noin vuoteen 3000 eaa. asti? Syitä on monia, ja on tärkeää havaita, että monet myönteiset tekijät toimivat yhtä aikaa, synkroniassa. Luokaamme katsaus keskeisimpiin niistä.
Kaupantekoon tarvitaan rauhallisia olosuhteita, jotka hallitsivatkin Vanhan Euroopan yhteisössä. Rauhaa uhkaavia tekijöitä, kuten sosiaalihierarkioita tai ihmisten välistä valtapeliä, ei arkeologisen ja lingvistisen evidenssin mukaan silloin ollut. Itsevaltiaille tai tyranneille ei ollut tilaa, sillä valtiorakenne puuttui. Rauhallinen yhteisöelämä toimi kaikkien eduksi.
Kaupanteon onnistumiseen tarvitaan molemminpuolista luottamusta. Vanhoilla eurooppalaisilla oli erityinen taito luoda sitä ritualistisen lahjajärjestelmän avulla. Lahjan antaminen ei ollut heille pelkästään satunnainen tapa, vaan se toimi vankkana sosiaalisen elämän kulmakivenä. Lahjat eivät olleet käyttötavaroita, vaan symbolisia esineitä. Lahjaksi saatettiin antaa esimerkiksi pala murretusta, rituaalissa käytetystä figuriinista eli pienoisveistoksesta, jotka useimmiten olivat naishahmoisia. Vanhat eurooppalaiset uskoivat, että figuriinit latautuivat spirituaalisesti rituaaleissa. Pienoisveistoksen pala, joka annettiin, ei siis ollut mikä tahansa pala vaan arvokas spirituaalinen voimanlähde. Lahjan antamisen ele oli hyvän tahdon symboli: sen avulla luotiin ja lujitettiin suhteita sekä osoitettiin arvostusta toista kohtaan. Erään hypoteesin mukaan lahjalla oli myös konkreettinen merkitys kaupanteossa. Lahjan antamisella kauppias halusi vahvistaa sopimukset kumppaneidensa kanssa, eli lahjan antaminen merkitsi samaa kuin suomalainen ele ja sanonta ”lyödä kättä päälle”.
Vanhassa Euroopassa kaupantekoon kuului myös tavaroiden vaihto (gift exchange). Tarjotusta tavarasta toivottiin vastalahjaa. Vanhan Euroopan maailmankuvassa hallitsi kuitenkin aivan erilainen käsitys omistamisesta ja omaisuudesta kuin nykyisissä länsimaissa. Idea yksityisomaisuudesta oli tuossa kulttuurissa vieras; käytännössä sellaista ei ollut. Tavaroiden vaihtamisesta koitunut mahdollinen voitto jaettiin kaikkien hyväksi, siis sitä käytettiin yleishyödyllisesti. Taitavalla kauppiaalla oli hyvät mahdollisuudet menestyä, ja hän varmasti nautti yhteisönsä kunnioitusta, kun kaikki yhteisön jäsenet saivat hyötyä hänen menestyksestään, eikä tarvinnut kilpailla. Tällainen tavaroiden vaihtosysteemi tuki rauhanomaisuutta yhteiskunnassa.
Kuka sitten keksi niin monipuolisen, kokonaisvaltaisen ja kaukonäköisen lahja- ja huolenpitotalouden mallin? Hyvin todennäköisesti se juontuu naisten tavasta suhtautua ympäröivään maa-ilmaan ja lapsiin. Naiset siis projisoivat kaupankäyntiin huolenpitoa ja välittämistä heijastavat arvot ja käytännöt. Vanhan Euroopan yhteiskunnassa vallitsi naisten ja miesten tasa-arvo, ja naisilla oli tietyillä aloilla, kuten kaupanteossa, aivan erityinen asema. Jokikauppa oli naisten järjestämä, ja tunnemme myös myöhemmiltä kausilta oletettavasti hyvin samankaltaista toimintaa. Vielä nykypäivänäkin löydämme toimivan lahjatalouskäytännön Kaakkois-Aasiasta, Mekong-joen kaupantekomallista, josta naisilla on vastuu kuten oli Vanhassa Euroopassakin. Myös monet matrilineaariset eli naisia keskeisissä asemissa pitävät alkuperäiskansat harjoittavat yhä tänään lahjataloutta (esim. irokeesit).
Lasta pitelevä äiti; lintupäinen figuriini Vanhan Euroopan alueelta. Vinča-kulttuuri, noin 3500 eaa.
On toinenkin argumentaatiolinja, joka esittää näkemyksen naisten keskeisestä asemasta lahjan antamisen käytäntöjen kehittämisessä. Eräs matrilineaaristen kulttuureiden ominaispiirteisiin nojaava nykyaikainen teoria esittää, että lahjan perusasetelma on äidin suhde lapseensa. Kommunikaatio äidin ja lapsen välillä toimii siis kuin lahja, joka mahdollistaa kielen oppimisen. Tämän teorian mukaan merkittävä lahjatalouden käytäntö muodostuu siis varhain äidin ja lapsen välisen vuorovaikutuksen eri muodoissa. Tämä suhde ei ole vaihtoa (exchange) siinä mielessä kuin nykyään vaihdon ymmärrämme, sillä sitä motivoi riippuvaisen lapsen elossa säilyminen eikä tavaroiden tai hyödykkeiden vaihto kahden (ainakin näennäisesti) tasavertaisen ihmisen välillä. Vaikka periaatteessa äidin asemassa voi toimia myös muu henkilö kuin biologinen äiti, käytännössä hoivatyö on usein lukeutunut naisten tehtäviin.
Harald Haarmann ja Kaarina Kailo
Read this blog in English here.
Lue lisää lahjatalousmallista tästä blogista.