Vanha Euroopan uskonto luonnonsuojelun näkökulmasta

Myytti on rakennelma, jonka kautta jäsennetään maailmaa ja jaetaan tietoa sukupolvelta toiselle. Myyteissä on sisään kirjoitettuna monia kulttuurillisia ja yhteiskunnallisia kerroksia. Juuri siksi myytti on rakennelma, jonka kautta voidaan lukea tai tunnistaa kunkin ajan kulttuurillisia arvoja, kuten esimerkiksi suhdetta ympäristöön tai luontoon.

 Arkeologinen tutkimus on osoittanut, että vanha-eurooppalaiset eivät aiheuttaneet tahallisia tuhoja luonnolle. He näyttivät ymmärtävän, että ympäristö oli heille elintärkeä. Koska he elivät tasapainossa luonnon kanssa, heidän kreatiivisuutensa eli kekseliäsluovuutensa sai kukoistaa. Sukupuolinen ja ekogologinen tasapaino mahdollisti korkean sivilisaation innovaatioita. Vanhassa Euroopassa tehtiin paljon keksintöjä ensimmäistä kertaa maailman historiassa,  kuten kirjoitustaito (first writing), polttouunin käyttö (first furnace), metallin valaaminen (first metal smelting), ruukuntekijän dreija (first potter’s wheel), laivanrakennuksessa navigointialukset (first navigation vessels).

 Uudet innovaatiot eivät vieraannuttaneet luonnosta, koska Vanhan Euroopan maailmankuvassa vastakkainasettelua kulttuurin ja luonnon välillä ei ollut. Äitimaa oli kaikkialla. Tästä kertoo se, että Mustanmeren alueen kaikkein vanhimman kerrostuman myytit punoutuvat naisjumaluuksien ympärille. Etelässä esikreikkalaiset myytit naisjumaluudesta siirtyivät kreikkalaiseen mytologiaan, jonka kautta ne edelleen vaikuttavat. Pohjoisessa, Uralilla ja erityisesti suomalais-ugrilaisten kansojen vanhojen tarustojen muinaisia jälkiä löytyy muun muassa elävästä luontosuhteesta. Useiden tutkijoiden mukaan Uralilaisessa kansanperinteessä ilmenee samoja aiheita kuin uskonnoissa ympäri maailman ja ne juontuvat jääkauden loppupuolelle. Yksi tällainen aihe on uskomus feminiinisestä suojelevasta hengestä. Tähän liittyvä hedelmällisyyden kultti yhdistyy jääkauden “Venus-veistoksiin” ja “äitimaahan”. (Haarmann 2019,155)

Euraasian figuratiivisen taiteen vanhimmassa kerrostumassa voidaan nähdä viitteitä animistisesta,  suojelevasta, naisellisesta hengestä. Tästä hengestä kehittyi myöhemmin jumalattaren kultti ja tietyt arkaaiset tyylit. Esimerkiksi antropomorfiset ja zoomorfiset  naisfiguriinien hahmot siirtyivät pronssikaudelle ja siitä edelleen rautakaudelle (Haarman/Marler 2008, 115) Mustanmeren alkuperäisten asukkaiden taide on ollut ilmeisen vaikuttavaa, koska indoeurooppalaiset emigrantit myöhemmin omaksuivat heidän kauttaan suuren jumalattaren kultin, vaikka heidän uskonnollinen panteoninsa oli täynnä mies-jumalia. (Haarmann 2019, 156-157)

Muinaista, myyttistä ja feminiiniä luonnonhenkeä tai väkeä, ryhdyttiin kunnioittamaan äitimaana sen jälkeen, kun vaeltajat olivat asettuneet paikoilleen. Äitimaa korvasi myöhemmin myös muut suojelevat haltijat, ja hänestä kehittyi keskeinen maanviljelyksen jumalatar (Haarmann 2019, 156). On loogista ajatella, että paikasta toiseen liikkuvat metsästäjä-keräilijät palvoivat monia henkiä ja luonnossa eläviä haltijoita ja voimia, jotka mahdollistivat tai suojelivat elämäntapaa. Maanviljelykulttuurissa keskeiseksi nousi taas maa ja paikallaan olo, viljelypaikan, juurten ja suvun kultivoiminen. Asiat alettiin hahmottaa ykseytenä, joka levittäytyy moneudeksi.

Jumalattaren muodonmuutos eteni etelässä samoin kuin Uralillakin. Yhteneväisyyksiä ja juuria suuren jumalattaren animistiseen kuvasymboliikkaan on nähtävissä useissa eri paikoissa. Useista paikoista on löydetty myös figuriineja 7. ja 6. vuosituhannelta eaa. Näissä jumalatar-patsaissa ihmisen vartalo on yhdistetty eläimeen. Lintu- tai käärmepäinen jumalatar voidaan yhdistää edeltäviin, arkaaisiin naispuolisiin henkiin, jotka pystyivät ottamaan eläimen hahmon (Haarmann 2019, 157)

Lintujumalatar

Arkeologi Marija Gimbutas  päätteli, että figuuriinit esittävät suuren jumalattaren inkarnaatioita  ja että jumalattaren ikonografia tunnettiin Vanhan  Euroopan lisäksi myös Anatoliassa (Haarmann/Marler 2008, 115) Termi “suuri jumalatar” ymmärretään tässä kokonaisvaltaisessa merkityksessä luonnon personifikaationa. Suuri jumalatar, äitimaa on itse luonto, sillä ei siis tarkoiteta jumalatar-hahmoa antiikin tapaan. Figuriinien voidaan ajatella houkuttelevan hyvää henkeä, onnea, mutta ne voi nähdä myös elämää säilyttävien suojelushenkien personifikaatioina ja elämän ykseyden ilmentyminä (Haarmann 2019, 157).

 ”Jumalattaren voima oli kaikkialla, vedessä, kivissä, haudoissa, hautaholveissa, sekä linnuissa, käärmeissä, kaloissa ja muissa eläimissä, sekä kukkuloissa, puissa ja kukissa. Holistinen ja mythopoeettinen perspektiivi pyhyyteen ja mysteeriin näkee pyhyyttä kaikkialla maan päällä ja luonnossa, koko maailmassa (Gimbutas 1989: 321).”

Suuren Jumalattaren kultti ei rajoittunut vain Kaakkois-Euroopan varhaisiin viljelijöihin, vaan sitä ilmeni myös läntisessä Anatoliassa, nykyisen Turkin alueelle. Vanhinta suuren jumalattaren kulttipaikkaaa kutsutaan turkin kielellä “Ana Tanriçaksi,” joka sijaitsee Çatalhöyükissa (Haarmann/Marler 2008, 115.). Viimeisen jääkauden vetäytymisen jälkeen n. 9000-6500 eaa. siirryttiin asteittain metsästys-ja keräilykultuurin liikkuvasta elämäntyylistä pysyviin asumuksiin ja eläinten kesyttämiseen ensin Välimerellä, Kaakkois-Euroopassa ja Lähi-idässä. Arviolta 7000-6500 eaa. Kesytettiin ja pidettiin kotieläimiä ja keraamikan valmistus alkoi. Tämä varhainen neonliittinen kulttuuri oli sidoksissa Anatolian kulttuuriin ja sen symboliseen kieleen. (Haarmann 2019, 158-159)

Çatalhöyükissa oli vuosina 6300-5500 eaa. arviolta 7000 asukasta ja siellä kehitettiin vakaa yhteiskunnallinen organisaatio, jossa yhdistyivät talous, kaupankäynti ja rakennusarkkitehtuuri, uskonto ja taide. Alueen henkiset perinteet ja uskonto näyttivät keskittyvän uudestisyntymisen, jumalattaren, eläinten ja kasvien ympärille. Alueelta on löydetty 20-senttimetrinen terrakottahahmo, lihaksikas nainen, joka synnyttää valtaistuimella kahden leopardin välissä. Çatalhöyük oli osa jumalatar-sivilisaatiota, mistä todisteena alueelta on löytynyt enemmän pieniä naispatsaita ja figuureja, myös patsaita eläimistä ja muista sukupuolista löytyy, mutta huomattavasti vähemmän. Tästä voidaan päätellä, että jumalatar eri muodoissaan kattaa eri alueet ja reviirit.

Neoliittisen kauden muinaista nimeä tälle jumalattarelle ei tiedetä, mutta nimestä on voinut säilyä kaiku Anatolian muinoin mahtavan jumalattaren nimestä, Kybele ja Kubaba (Haarmann/Marler 2008, 115). Kybele kuvataan yleensä eläinten keskellä, kuten tässä kuvassa Çatalhöyükissa ja Hacilarissa hänet on kuvattu leopardien kanssa.

Yhteistä näissä symboleissa on Vanhan Euroopan spirituaalista elämää luonnehtiva jatkumo, jossa toistuvat kuoleman, tuhon ja uudelleen syntymän teemat (Kailo, 85). Tasapaino, joka aikoinaan vallitsi jumalattaren palvonta ja sukupuolten tasa-arvo yhdistyivät toisiinsa, loi vakaat olosuhteet ihmisille elää sopusoinnussa luonnon kanssa ja hengittää kasvillisuuden kiertokulkua. (Haarmann, Vassallo)

Lähteet: 

Gimbutas, Marija 1989: The Language of the Goddess, Harper & Row

Haarmann, Harald  &  Maya Vassallo: The goddess cult in relation to gender equality  - 

The dynamic process of cultural transition from the One-ness to the many female divinities under patriarchal pressure (blogi 14.06.2023)

Haarmann, Harald, 2019: The Mystery of the Danube Civilisation, Matrix Verlag

Haarmann, Harald & Marler, Joan, 2008: Introducing the Mythological Crescent. Ancient beliefs and imagery connecting Eurasia with Anatolia, Harrasowitz Verlag

Kailo, Kaarina, 2024: Karhu-mytologia – Luola uskonnosta Saunapyhäkköön, Basam Books

Siikala, Anna-Leena, 2014: Itämeren suomalainen mytologia, SKS