Naisjumalat luojina maailman syntyä käsittelevissä myyteissä

Aurinkojumalatar Amaterasu Japanista.

Euroopan kulttuuri ei ole monoliittinen kokonaisuus, joka on saanut alkunsa Antiikin kreikan, Rooman tai kirkkoisien vaikutuksista, vaan Euroopan kulttuurilla on vielä vanhemmat juuret. Kulttuurisessa muistissa elää hautautuneena monia kerroksia. Eräs tällainen myyttinen kerrostuma on naissyntyinen maailmankaikkeus. Tässä blogitekstissä pohditaan sitä, miten sukupuoli jäsentää mytologian kokonaisrakennetta puhuttaessa luomismyyteistä. Seuraavassa blogissa käsittelemme taas naisjumalia luonnon edustajina ja luontokäsityksien muovaajina.

Kun tutkii luomismyyttien vanhempia kerrostumia selviää, miten maailman naispuoliset luojahahmot eivät ole suinkaan harvinaisuus. Ennen indoeurooppalaisten arolaisten muuttoa (n. 3100 eaa.), toisin sanoen partiarkkaalisen (miesvaltaisen) kulttuurin tuloa Euroopassa palvottiin suurta Äiti-jumalatarta. Suuren luojaäidin tai Äitimaan mytologia elää vahvana edelleen monissa kulttuureissa, kuten samojedikansoilla mukaan lukien saamelaiset (Beaivia-jumalatar, Aurinko-äiti), Pohjois-Amerikan intiaanikansoilla (Mother-Spider, äiti-hämähäkki tai isoäiti-hämähäkki) sekä sintolaisuudessa Japanissa (Amaterasu, aurinkojumalatar).

Naisluojat löytyvät siis syntymyyteistä laajalta maantieteellisiltä alueilta, jotka ovat kaukana toisistaan. Kun samankaltaisia myyttejä ilmestyy toisilleen kaukaisissa kulttuureissa, voidaan olettaa, että jääkauden jälkeisellä kaudella syntyi samankaltaisia käsityksiä, jotka ovat jatkuneet myöhemmissä aluekulttuureissa (Haarmann, 89-90).

Auringon jumalatar Isiksestä tuli Egyptissä hyvin tärkeä jumaluus. Niin tärkeä, että lopulta kaikkia muita jumalia pidettiin vain Isiksen ilmentyminä. Kuvassa Isis imettää Horus poikaansa.

Suuren Jumalattaren kultti tunnetaan monilla Euraasian alueilla antiikin, Anatolian, Lähi-idän sekä muinaisen Intian alueellisten kulttuurien laajalla kirjolla. Euraasialaisissa kulttuureissa pohjoisella pallonpuoliskolla tunnettiin ikijumalattaren hahmo. Häntä kunnioitettiin luojana, koska hän muuttui vesilinnuksi ja hänen munastaan ​​syntyivät maailmankaikkeuden asiat. Itämerensuomalaisissa toisinnoissa puhutaan hänestä pohjolan Ilmattarena, Ilmanemona tai Tuulettarena.

Luonnon ja kaikkien elämänmuotojen äitiä kunnioitettiin euraasialaisissa kulttuureissa, Anatoliassa hän oli suuri Cybele ja Lähi-idässä Artemis ja Aphrodite, joita ihmiset palvoivat. Mesopotamiassa Inanna oli alkuperäinen jumalatar, joka muuttui mahtavaksi Ishtariksi. Äitijumalattaren Isis, Horus-lapsen äiti, oli suosittu hahmo muinaisessa Egyptissä, muinaisessa Intiassa musta Kali taas hallitsi uskonnollista elämää ja maailmankatsomusta aikana ennen indoeurooppalaisten maahanmuuttoa. Monissa alueellisissa kulttuureissa jumalatar-kultti yhdistettiin sukupuolten tasa-arvoon sosiaalisissa suhteissa aikana, jolloin ihmiset olivat vielä tietoisia luontoäidin lahjoista ja elivät kunnioittaen ja sopusoinnussa luonnollisen ympäristönsä kanssa.

Ensimmäinen perusteellisesti tutkittu ja dokumentoitu historiallinen ajanjakso elinoloista, joissa miesten ja naisten väliset suhteet ovat tasa-arvoisia ja ihmiset elivät luonnon kanssa tasapainossa, tunnetaan Etelä-Anatoliassa sijaitsevasta Çatalhöyükin muinaisesta yhteisöstä (7500- 5600 eaa.). Suuren luonnon Jumalattaren läsnäolo on suorassa vaikutussuhteessa sukupuolten tasa-arvoon. Jumalatar kultti ja tasa-arvo sosiaalisissa suhteissa on todistettu Vanhan Euroopan alueilta (Tonavan sivilisaatio; 6000-3000 eaa.) ja muinaisen Indus-sivilisaation (Harappan sivilisaatio; 2600-1700 eaa.) sekä Mustameren eteläpuolella vaikuttavasta Halaf-kulttuurista (5500-4500 eaa.) esi-sumerilaiselta ajalta.

Kreikkalaisesta kulttuurista tunnemme Eurynomen. Vanhan Euroopan sivilisaatio (tai Tonavan sivilisaatio) edustaa maailman vanhinta korkeatasoista kulttuuria, jonka kukoistaminen alkoi n. 6000 eaa. Vuosituhansia kestänyt vanha suuren Jumalattaren palvonta on siirtynyt kreikkalaiseen uskontoon. Kreikkalaiset kutsuivat esikreikkalaisia ”pelasgeiksi” (pelasgoi) ja pelasgien kulttuurinen perintö, mukaan lukien myytti maailmansynnystä, ei ole kreikkalaista alkuperää Myytissä seikkailee pelasgi-myyttien keskeinen hahmo, kaikkeuden jumalatar Eurynome. Sana Eurynome merkitsee laajasti hallitsevaa tai laajasti kulkevaa. Myytissä Eurynome erottaa taivaan ikuisista vesistä ja erotettuaan meren taivaasta, hän etsii väsyneenä lepopaikkaa. Jumalatar ei kuitenkaan löydä sopivaa paikkaa ja antautuu aaltojen kuljetettavaksi.

Luomismyyttiin punoutuu myös Pyhien häiden (hieros gamos) tarina. Kauneutensa ja viehätysvoimansa tähden jumalatar Eurynome herättää pohjoistuulen, Boreaksen huomion. Boreas seuraa Eurynomea käärmeen muotoisena ja lopulta jumalat yhtyvät. Jumalatar hedelmöittyy ja käy läpi metamorfoosin. Hän muuttuu vesilinnuksi, joka munii munan pienelle saarelle, jonka on mereltä löytänyt. Munasta kuoriutuvat kaikki maailmassa olevat asiat, elävät ja elottomat. Eurynome-myyttien juuret paikantuvat niin intialaiseen kuin vanha-eurooppalaiseen perinteeseen. Luomistyön jälkeen jumalattaresta tuli Olympos-vuoren, myyttisen jumalten asuinsijan valtiatar. (Haarmann, 153-154)

Itämerensuomalaisessa mytologiassa Eurynomen kaltaista alkujumalatarta kutsutaan nimellä Ilmatar tai ilmanemo. Maailma sai alkunsa, kun Ilmatar tylsistyy oloihinsa taivaalla ja laskeutuu meren selälle. Sotka etsii pesäpaikkaa ja huomaa Ilmattaren polven, johon tekee pesänsä. Jalkaa alkaa kuitenkin polttaa ja muna tippuu. Särkyneen munan osista kaikki maailman osat syntyvät. Alkumyyteissä on siis havaittavissa olennaisia yhtäläisyyksiä. Keskeistä on, että ennen maailman syntyä alkuäiti tai äitiolento oli läsnä luomisessa. Ilmatarta (neito Pohjanlahdesta) kuvataan myös sankarijumala Väinämöisen synnyttäjänä. Hän kantoi Väinämöistä kolmekymmentä vuotta kohdussaan. Ilmatar (alkuäiti tai vanhin vaimoksista) löytää miehensä veden esijumalan ”meren ukko Parkan ( tai iku Turilaan)”. Osassa toisinnoissa Väinämöisen synnyttää siis Ilmatar, jonka tuuli ja vesi tekivät raskaaksi itseriittoisesti ilman toista osapuolta (Siikala, 287;Haavio, 389).

Vanhan Euroopan maailmansyntymyytissä jumalatar on aktiivinen toimija ja näin maailman luominen näyttäytyi esikreikkalaisille intentionaalisena toimena, kun taas Euraasian myytin mukaan muna rikkoutui kuin vahingossa ja kaikki asiat purkautuivat maailmaan sattumalta. Kosmisen munan luomismyytti vaikuttaa olevan muutostarina tai kohtalon oikku, eikä niinkään suunniteltu, intentionaalinen asia (Haarmann/Marler 2008, 115).

Tutkimalla arkeologisia löydöksiä ja myyttejä voidaan hahmottaa Suuren äidin kultti. Jumalatar on yksi ja kaikkivoipa, miutta samanaikaisesti hän ilmenee monissa muodoissa, joita palvotaan erikseen. Suuri äiti on kosminen primaarihahmo, joka yhdistetään äitimaahan. Alkuäiti ei ole varsinainen jumalatar vaan jumalatarien ja jumalten äiti, alkulähde tai prototyyppi. Nainen oli kaiken alku, ainoa maailman alussa  (Kailo 2024, 87). Vanhoissa animistisissa kulttuureissa tämä alkutyyppi tai alkulähde annetaan tärkeille eläimille. Esimerkiksi Çatalhöyükin Suuri jumalatar yhdistettiin karhuun, ja tällainen assosiaatio on tyypillinen myös Artemikselle myöhemmillä aikakausilla.

Itämerensuomalaisessa perinteessä puhutaan eläinten mystisestä alkuhahmosta eli emuista (emä/emo), mutta niistä voidaan puhua myös klaaneina. Naispuolinen luoja-alku siirtyy emuu:hun ja ottaa samalla erilaisten eläinjumalan muotoja (käärme, peura, kettu, karhu jne.) Suomessa ja Karjalalaisilla kansoilla alkulähdettä on kutsuttu myös synnyiksi, synnyt palautuvat samaan feminiiniseksi nimettyyn alkulähteeseen, kantaemoon. Aikojen kuluessa Emon nimi on saatettu suullisessa perinteessä korvata kristillisellä äiti-marialla tai maria-emosella.

Harald Haarmann esittää tänä vuonna suomeksikin julkaistavassa teoksessa Tonavan sivisaation salaisuus, että luoja-Jumalatar mielletään vanhemmissa kerrostumissa yhdeksi jumalhahmoksi, joka synnytti maailmankaikkeuden, sen muut jumalat ja kaikki asiat, mutta vuosituhansien saatossa tämä yhden jumalattaren osia on siirtynyt moniin jumaliin ja jumalattaret ovat eriytyneet moneudeksi (s.92).

Euraasian aroalueelta kotoisin olevat paimentolaiset muuttivat (noin 3100 eaa.) Vanhan Euroopan alueelle Kaakkois-Euroopassa ja länteen Keski-Eurooppaan. Samanlainen paimenten liikehdintä tapahtui Lähi-idässä, kun akkadilaiset lähtivät autiomaasta ja valtasivat sumerilaiset kaupunkivaltiot kolmannella vuosituhannella eaa. He toivat mukanaan mahtavia miesjumalia, kuten Mardukin, joka tunnetaan hyvin Babylonian historiasta. Paimentolaiset eivät onnistuneet syrjäyttämään jumalattaria Euroopassa eivätkä Aasiassa.

Vanhan Euroopan suurta jumalatarta ei hylätty vaan hänen kulttinsa muuttui yhdestä moniksi kulteiksi. Kreikan antiikin voimakkaat jumalattaret Athena, Hera, Hestia, Themis ja muut ovat Suuren Jumalattaren "jälkeläisiä/jatkumoita". Anatolian ja Lähi-idän muinaisia ​​jumalattaria ei myöskään hylätty. Roomalaiset siirsivät Cybelen Italiaan, missä hänen kulttinsa jatkui Magna Materina ("Suuri äiti"). Pyhän Pietarin basilika Vatikaanissa rakennettiin entisen Cybelen temppelin läheisyyteen. Suuren äidin palvonta jatkui sisällytettynä kirkon opeihin Neitsyt Mariasta.

Jumalista Artemis koki kahtiajakautumisen. Kreikan jumaluuksien kaanonissa oli kaksi Artemiksen hahmoa, joilla kullakin oli oma tehtävänsä: Mahtava jumalatar kuuluisimman temppelinsä kanssa Efesoksessa ja Artemis, villieläinten jumalatar, jota palvottiin eläinten emäntänä luonnollisessa ympäristössä. Aphrodite ja hänen kulttinsa säilyivät, koska hänen luonteensa ja tehtävänsä olivat niin yleisesti vaikuttavia, olihan Aphroditen valtakuntana koko kosmos. Kreikkalaiset antoivat Aphroditelle rakkauden jumalattaren tehtäviä.

Vaikka jumalattaret onnistuivat varmistamaan paikkansa miespuolisten jumalten rinnalla, sukupuolten tasa-arvo hajosi vallitsevaksi tulleen patriarkaalisen yhteiskuntajärjestyksen myötä. Näin miesten ja naisten roolit menivät epätasapainoon.  Tämä tapahtui niin antiikin Kreikassa, Anatoliassa kuin Lähi-idässäkin.

Lähteet:

Haavio, Martti, 1967: Suomalainen Mytologia, SKS

Haarmann, Harald  &  Maya Vassallo: The goddess cult in relation to gender equality  - The dynamic process of cultural transition from the One-ness to the many female divinities under patriarchal pressure (blogi julkaistu 14.06.2023)

Haarmann, Harald, 2019: The Mystery of the Danube Civilisation, Marix Verlag

Haarmann, Harald & Marler John, 2008: Introducing the Mythological Crescent. Ancient beliefs and imagery connecting Eurasia with Anatolia, Verlag

Kailo, Kaarina, 2024: Karhu-mytologia - Luola uskonnosta Saunapyhäkköön, Basam Books

Siikala, Anna-Leena, 2014: Itämeren suomalainen mytologia, SKS