Tonavalaisten elämäntyyli ei ole täysin kadonnut

Kevättalvemme täällä Arkeomytologisessa instituutissa alkoi vauhdikkaasti, kun järjestimme Kriittisen korkeakoulun kanssa etäluentosarjan ”Loiko Jumalatar maailman? Vanhan Euroopan vastaus”. Harald Haarmann luennoi, ja minä sain tehtävän hostata ja koordinoida kurssia. Opiskelimme eri mytologioiden jumalatarhahmoja, ja keskityimme erityisesti Vanhan Euroopan Suureen Jumalattareen. Kävimme läpi jumalatarfiguriinien merkitystä rituaaleissa sekä vanhojen eurooppalaisten innovaatioita, elämänrytmiä ja suhdetta luontoon.

Mieleeni jäivät erityisesti kaksi viimeistä luentoa, joilla käsittelimme elämänrytmiä ja luontosuhdetta. Vanhat eurooppalaiset (joita kutsukaamme lyhyemmin ”tonavalaisiksi” Tonavan sivilisaation mukaan), näkivät ihmiset tasavertaisena osana luontoa – ei siitä erillisinä tai varsinkaan sen yläpuolella. Luonto ja sen antimet – vilja, kasvit, hedelmät, oliivit ja niin edelleen – olivat Jumalattaren luomusta, hänen antamiaan lahjoja. Näitä lahjoja tuli kunnioittaa, ja niiden hyödyntämiseen kuului erottamattomasti vastuu ylläpitää luonnon pyhää tasapainoa. Luonnon resursseja kerättiin käyttöön se mikä tarvittiin, mutta ei yhtään enempää. Tonavalaiset uskoivat jokaisella luonnon kasvilla ja olennolla olevan oma suojelushenkensä. Luultavasti samaan tapaan, kuin jotkut alkuperäiskansat tekevät edelleen, he kommunikoivat suojelushenkien kanssa. Jos tarvitsi vaikkapa kaataa puu, puun hengeltä pyydettiin anteeksi, ja niin edelleen.

Auli kommunikoimassa männyn kanssa. Kuva: Virpi Lehtinen

Tässä vaiheessa luentoa olin positiivisesti hämmästynyt, sillä juuri tällaista luontosuhdetta minulle on opetettu opiskellessani kasvien rohdos- ja hyötykäyttöä. Tämä tapa nähdä ihmisen ja muun luonnon yhteys ei siis todellakaan ole kadonnut. Näitä perinteitä yhdistää tietynlainen syvä kosketus luontoon. Koska olemme osa luontoa, se tarkoittaa tietysti yhtä lailla kosketusta itseen, luontoon itsessä. Olen oikeastaan vakuuttunut siitä, että kaikki yhteisöt ja sivilisaatiot, jotka ovat onnistuneet säilyttämään ympäristönsä tasapainon, ovat niin luontevassa liitoksessa ympäröivän luonnon kanssa, että sen turmeleminen tuntuisi itsensä turmelemiselta – mitä se lopulta onkin. Kunnioitus ja terve nöyryys on heillä ikään kuin perusasetus, josta ulos astuminen tuntuisi luonnottomalta.

Vanhassa Euroopassa elettiin vuodenaikojen rytmissä. Vuosi rytmittyi kevään kylvöjen, kesän kasvukauden, syksyn sadonkorjuun ja talvilevon mukaan. Muuta vaihtoehtoa ei ollut – kun oli pimeä, niin oli pimeä. Kun kasvukausi oli ohi, ei maanviljelytöitä ollut. Luonnon sykleissä eläminen oli siis siinä mielessä ”helppoa”. Nykyaikana teknologian ja tietotyön aikakaudella se ei enää tapahdu niin luonnostaan, mutta siitä on kyllä alettu puhumaan yhä enemmän. Arkisimmillaan tämä puhe näkyy lehtien sivuilla, kun psykologi muistuttaa, että kaamosväsymys on oikea asia, ja sen iskiessä kannattaa olla itselleen armollinen ja hidastaa suosiolla. Vielä laajemmin se näkyy erilaisten, yleensä naispuolisten hyvinvointivalmentajien puheissa. Syklisyyden huomioimisesta on tullut sitä kautta uuden ajan, itsestään huolehtivan naisen perustaito. On tarjolla opetusta kuukautiskierrosta, jonka vaiheet kuvastavat vuodenaikojen vaihtelua, sekä erilaisia naistenpiirejä vallitsevan vuodenajan teemalla.

Meillä on siis onneksi edelleen mahdollisuus oppia elämään luonnon kanssa sopusoinnussa. Tätä elämäntyyliä ei kuitenkaan arvosteta enää yhteiskunnallisella tasolla kuten Vanhassa Euroopassa, vaan sen toteuttaminen on tällä hetkellä yksilöiden ja alakulttuurien varassa.

Luennolla heräsi keskustelua syklisyyden merkityksestä. Tonavalaisten tiedetään olleen innovatiivista väkeä. Monet keksinnöt, kuten kirjoitustaito, dreija sekä pyörä ja vaunu, syntyivät heidän yhteisöissään ensimmäisenä maailmassa. Nostin esille ajatuksen, että eläminen maailmankolkassa, jossa vuodenajat vaihtelevat ja vaikuttavat voimakkaasti elämään, on saattanut edesauttaa kekseliäisyyttä. Jos talvella oli vähemmän töitä ja enemmän joutilasta aikaa, saattoi luovuus päästä kukkimaan. Ajatus meni ehkä jo ensi kasvukauteen – miten saisimme seuraavan sadon korjattua helpommin? Minkälainen työkalu auttaisi tässä ja tässä tehtävässä? Ehkä oli aikaa ideoida ja suunnitella. Näin koen syklisyyden omassa elämässäni. Syksy ja talvi ovat aikaa kääntyä sisäänpäin, jolloin käyn läpi sisäisiä muutoksia. Kevään tullen uudet ajatukset ja ideat saavat kasvuvoimaa, ja kesän mittaan ne puhkeavat kukkaan uusiksi tavoiksi ja onnistumisiksi. Toisin sanoen, talvi on aikaa paineettomalle ideoinnille ja tulevan suunnittelulle, ja keväällä ja kesällä parhaat ideat päästään panemaan toimeen.

Varmasti kaikkialla maailmassa voi virittäytyä elämän syklien rytmiin. Kaikkialla vaikuttaa kuunkierto kuun syntymisine ja kuolemisineen, ja naisilla myös kuukautiskierto. Täällä Euroopassa elämän syklejä ilmentää lisäksi ympäröivä luonto selkein vaihtuvin vuodenajoin. Jumalattaren lahja sekin?

Auli Kurvinen

Read this blog in English here.