Arkeomytologia – Miksi liittää arkeologia ja mytologia?

Kun ihmiset kuulevat instituutistamme ja sen tutkimusalasta, niin yleinen kysymys on: mitä ihmettä tarkoittaa arkeomytologia? Yksinkertainen selitys on, että siinä arkeologian avulla tutkitaan mytologiaa ja mytologian avulla arkeologiaa. Sekä arkeologiaan että mytologiaan liittyy kuitenkin ennakkokäsityksiä, joita on syytä purkaa, jotta lähestymistapamme ja metodologiamme saisivat niille kuuluvan arvostuksen.

”Arkeologia on tieteenala ja sillä on vankka asema yliopisto-opetuksessa. Mytologia taas on satujen ja fantasiatarinoiden ala, jonka tarkoituksena on viihdyttää – se ei ole tiedettä, minkä takia on turha yrittää liittää sitä arkeologiaan.” Tämä on yleinen, mutta vanhentunut ja väärä käsitys. Ennen kuin sivuutetaan mytologia viihteeksi, kannattaa huomioida, millainen asema sillä oli antiikin kulttuureissa.

Ennen kirjoitustaidon keksimistä ainoa tapa välittää kulttuurimuistoa oli puhuttu sana. Se tarkoitti sitä, että kaikkia kulttuurielämälle tärkeitä asioita käsiteltiin puheen muodossa – niin henkilökohtaisia kertomuksia kuin vaikkapa oikeuden sääntöjä ja uskonnollisia rituaaliohjeita. Kulttuurimuistoa välittävän puheen muoto oli usein myytin muoto. Myytti oli siis alkuperäinen kommunikaation muoto sosiaaliyhteisöissä.

Oraakkeli-papitar Delfoin pyhäkössä.

Myyttejä keksittiin ja kerrottiin jo kauan ennen kreikkalaista antiikkia, eikä ole ihme, että käsite ”myytti” on paljon vanhempi kuin kreikan kieli. Käsite kuuluu Vanhan Euroopan kieli- ja kulttuuriperinteeseen, josta kreikkalaiset laajasti hyötyivät.

Ensimmäinen länsimaisen sivilisaation ajattelija, joka pohti näitä asioita perin pohjin, oli Platon (n. 400-luvulla eaa.). Hän loi termin ”mytologia”, joka sisältää hänen mukaansa "kertomukset tavanomaisen elämän menoista ja käyttäytymisohjeista, ja oppeja jumalten teoista". Platon käyttää pohdinnoissaan kahta termiä: ”eikos mythos” ja ”eikos logos”. Molemmilla oli sama merkitys: ”se, mikä on todennäköisesti totta: johdonmukainen totuus”. Platonin mukaan mythos ja logos olivat siis yhtä tosia ja samanarvoisia, eivätkä niiden merkitykset olleet vastakkaiset ja toisensa poissulkevat kuten nykyajattelussa.

Kun otetaan huomioon myytti-käsitteen laaja merkitys antiikin kaudella, on vain johdonmukaista liittää mytologian tutkimus arkeologian tutkimusmetodiikkaan. Sillä tavoin on odotettavissa antoisa sato uusia näkemyksiä ja löytöjä. Antiikin myytit tarjoavat arvokasta tietoa vanhan kauden elämäntavoista, uskomuksista, arvoista ja jumalten palvonnasta. Metodiin kuuluu kuitenkin tietynlainen kriittisyys, eli kaikkea, mitä myyteissä kerrotaan, ei pidä ottaa vastaan sellaisenaan.

Myyteissä kerrotaan, että antiikin Kreikan tärkeät kulttipaikat olisivat olleet alun perin jumalattarien hallussa. Näin olikin Delfoissa, jonka ensimmäinen suojeluhahmo oli Gaia, Maan Äiti, sekä Olympiassa, jota hallitsi Hera-jumalatar ennen kuin miehet ottivat kulttipaikan haltuunsa ja asettivat Zeus-jumalan sen herraksi. Eleusiksessa, jossa harjoitettiin mysteerikulttia, kulttielämä oli omistautunut Demeter-jumalattarelle, joka oli maanviljelyn suojeluhahmo. Arkeologit ovat löytäneet todisteita näiden pyhäkköjen esikreikkalaisesta alkuperästä, ja historiallis-kielitieteelliset tutkimukset ovat osoittaneet myös jumalattarien nimien olevan esikreikkalaiset. Esimerkiksi Demeter-nimi koostuu kahdesta elementistä: de-/ge- ”maa” (Vanhan Euroopan perinne) + -meter ”äiti” (indoeurooppalaista alkuperää). Toisin sanoen sekä kulttipaikkojen rituaalihistoria että jumalattarien nimet viittaavat Vanhan Euroopan perinteeseen. Kuten huomataan, vain poikkitieteellisellä tutkimuksella päästään käsiksi antiikin kulttuurin salaisuuksiin.

Harald Haarmann ja Virpi Lehtinen

Read this blog in English here.